Pieniä ilonaiheita

Amatsoninlilja

Tai ei oikeastaan mitään pieniä vaan aika isoja. Sain noin vuosi sitten ystävältäni Hannelelta amatsoninliljan alun ruukkuineen. Ja nyt yllättäen se kukkii - ja vielä marraskuussa! En ole tätä kukkaa koskaan aikaisemmin kasvattanut ja siksi nuo kukat ovat yllätys. Niissä on vain yksi hankala ominaisuus. Kukat ovat alaspäin ja olen katsellut niitä melkein polvillani. 

Maija Kajanto - mielenkiintoinen

Kirjastossamme oli eilen vieraana viihdekirjailija Maija Kajanto, joka kertoi hauskasti urastaan ja kirjoistaan. Ei tullut aika pitkäksi.
Kajanto oli minulle aika vieras kirjailija, kerran pikaisesti luin Hesarista hänen haastattelunsa.  Katsoin, että viime vuonna hänen kirjansa olivat myytyjen kirjojen sijalla 11. Aikamoinen saavutus ja se osoittaa, että viihdekirjoille on varsinkin näinä ankeina kysyntää.

En ole aikaisemmin lukenut hänen kirjojaan mutta nyt lainasin ensimmäisen kirjan Korvapuustikesä. Kun olen lukenut, kerron kommenttini Marraskuun kirjoissani.

 

 Lokakuun kirjat

Ulla-Lena Lundberg: Leo

Eletään 1800 -luvun puoliväliä Ahvenanmaalla ja seurataan kahden suvun Simonsien ja Eskilsien vaiheita. Simonsin Erik Petter perii isältään raskaasti tappiollisen tilan ja hänen ainoa mahdollisuutensa on meressä. Elämäänsä määrätietoisesti rakentaen hän pääsee varakkaaksi laivanvarustajaksi. Hänellä on kaksi lasta; Kristina tytär, joka on lempilapsi sekä poika Erik Magnus, joka kasvaa aliarvostettuna menestyvän isänsä varjossa. 

Kristina haluaa ja meneekin naimisiin Eskilsin Carlin kanssa, jonka isä on juoppo ja talo sen mukainen. Kirjassa kertojana on Carlin setä, joka talon nuorempana poikana sai vain torpan asuttavakseen. 

Kirjassa eletään ahvenanmaalaisten laivureiden ja viljelijöiden arkea. Miehet ovat purjehtimassa keväästä syksyyn ja naiset hoitavat talon, viljelykset, navetan, lapset ja taas odottavat lasta. Kirjan alussa arvelin, että se kertoo Leo -nimisestä miehestä mutta se on varsin iso purjealus, joka kulkee Pohjanmerellä asti.  Luin kirjan historiallisena romaanina ja pidin siitä. Kerrotaan Krimin sodan vaikutuksista, laivojen rakentamisista, rahdin kuljettamisesta ja monesta muusta, jotka lisäsivät tietoa historiasta ahvenanmaalaisten näkökulmasta.

Lukupiirin aiheena oli Ahvenanmaalle sijoittuva kirja ja valitsin tämän. Aikaisemmin olen lukenut Anni Blomqvistin ja Salmisen kirjat.

Christian Rönnbacka: Henna Björk: hydra

 

Edellisessä kirjassa olimme Ahvenanmaalla ja sieltä alkaa tämäkin kirja. Suomalaistaustainen ruotsalaispoliisi Henna Björk hälytetään lomaltaan Ruotsiin, sillä Venäjälle vakoillut ja lähellä kiinni jäämistä oleva Jörgen Wallinski on valmis antautumaan, mutta ei ruotsalaisille, vaan suojelupoliisille. Hänellä on vaarallisia tietoja tarjottavana.

Henna Björk on värvätty ja koulutettu suojelupoliisin agentiksi. Tässä kirjassa  tapahtuu terrori-iskuja eri puolilla Ruotsia ja jäljet johtavat Venäjälle. Björk kehittää esimiehensä Rautiaisen kanssa operaation, jolla Wallinski kuljetetaan Suomeen. Ruotsin sotilastiedustelu Mustin päällikkö yrittää selvittää, mitä nämä kaksi puuhaavat Ruotsissa.

Vauhdikkaita tapahtumia on vaikka kuinka paljon eikä niitä kannata tässä paljastaa. Vaikka henkilöitä ja eri paikkoja on paljon, silti pysyin koko ajan kärryillä. Tätä lukiessa olisi taas ollut kartta tarpeen mutta en viitsinyt nousta sängystä hakemaan sitä.

 

Rönnbacka on yksi Miehen suosikkikirjailijoita ja hänelle varasin tämän kirjan ja ehdin lukea ennen palauttamista.  Vaikka kirja on jo kolmas Björk -kirja, pääsin hyvin mukaan hänen seikkailuihinsa. Tykkäsin.

Erin Litteken: Kiovan muistojen kirjuri

Ukrainassa vuonna 1929 kuusitoistavuotias Katja on rakastunut naapurin komeaan poikaan. Kun Stalinin lähettämät aktivistit saapuvat Katjan kotikylään julistamaan kollektivismin loisteliasta tulevaisuutta, alkaa tapahtumaketju, joka muuttaa koko maan kohtalon peruuttamattomasti. Yksi kerrallaan eri mieltä olevat katoavat jäljettömiin ja jokainen päivä on epävarmuuden täyttämä.

Ei riitä, että viljelijöiltä riistetään heidän maansa kolhoosiin, Stalinin tavoitteena on tappaa mahdollisimman paljon ukrainalaisia nälkään. Katja menettää paljon läheisiään mutta hän jaksaa elää eteenpäin.

Vuosikymmeniä myöhemmin amerikkalainen leski Cassie löytää ukrainalaisen isoäitinsä päiväkirjan, jonka sivut paljastavat suvun syvään haudatut salaisuudet ja myös monelta unohtuneen ajanjakson, joka kosketti ukrainalaisia.

Kirja oli koskettava ja ahdistavakin. Hiukan "helpostusta" lukemiseen ja kuuntelemiseen tuli niistä jaksoista, kun Cassie selvitti isoäitinsä historiaa hänen ukrainankielisen päiväkirjan kautta. Jälleen kerran huomasin, kuinka paljon enemmän olisi syytä tietää vaikkapa eurooppalaisten kansojen historioista. Kirjaa suositteli ystäväni Hannele ja kyllä kannatti lukea.

L.M. Montgomery: Runotyttö

 

Tämä kirja on mun kirja ISOIN KIRJAIMIN. 

Ostin tämän kirjan noin 13 -vuotiaana, kun me neljä tyttöä saimme lahjakortin kirjakauppaan. Keksimme näytelmän, voitimme ja saimme palkinnon. Ehkä kirjan silloinen nimi Pieni runotyttö kiinnosti ja se veikin mukanaan. Ja edelleen vuosikymmeniä myöhemmin se on ykköskirja ja lähes vuosittain luen tämän ja kaksi muuta kirjaa. Kirjaa lukiessa olen vieläkin tummahiuksinen, säihkyväsilmäinen runoilijan alku Emilia vaikka oikeasti olen lyhyt pyöreähkö eläkeläismummu.

Kaisa Ranta on tehnyt uuden suomennoksen ja kirjan nimi on lyhennetty Runotytöksi. Muutamia kohtia vertailin ja kieli on hieman erilaista. Kulttuuritoimitus.fi -sivuilla todetaan, että uudet suomennokset  ovat "kieliasultaan moderneja, uskollisempia alkutekstille ja Montgomeryn monikerroksiselle kielenkäytölle". Vanhat suomennokset ovat lyhenneltyjä.

Seuraavat kirjat Runotyttö maineen polulla Runotyttö etsii tähteään ja odottavat lukemaan.

Virva Muotka: Selma

96 -sivuisenkirjan takakannen tekstiä: "Kun Selman aviomies sairastui, hyvivointialueen virkakoneisto vain hoki, että onhan se varmasti raskasta, alkaa eläkkeellä tehdä ympärivuorokautista hoitotyötä. Ymmärtäähän Selma, että muuhun ei ole nyt varaa." Ymmärsi hyvinkin, mutta ei suostunut. Selma on tragikoominen ja hulvaton kertomus siitä, miten rohkea ja kekseliäs ikäihminen yrittää luovia yhteiskunnan hänelle asettaman hoivavalvoitteen kanssa. Selmalle sattuu ja tapahtuu. Lopulta hän päätyy käräjäoikeuteen syytetyn penkille.

Selma ja muistisairas mutta nopeajalkainen Erkki asuvat Tornionjokilaaksossa ja ainut tytär Helsingissä, josta hän antaa ohjeita tietämättä vanhusten arjen elämää. No, sekin hänelle valkenee. Oikeusavussa lakimies suoltaa tekstiä, joka Selman korvissa vaikuttaa kuin katsoisi ruotsinkielisiä uutisia ilman tekstitystä. Miten Selma estää miehensä karkailut ja miten hänet löytää. Sattumuksia on sattumusten perään. Välillä naurattaa, sitten surettaa ja myös ärsyttää virkakoneiston "auttaminen". Kukaan ei huolehdi hoitajan jaksamisesta.

Suosittelen erittäin lämpimästi tätä kirjaa. Kaikki sympatia on Selman puolella vaikka hän joutuukin käräjille. Hannele taisi suositella tämänkin kirjan. Hyvä!

 Entisajan mukavuutta

 

Entisaikana eli vaikkapa 1940 - luvulla ja myöhemminkin monet naiset varsinkin maalla tekivät huushollitöitä varsin yksinkertaisilla välineillä. Vesi tuli ja meni, kun se kannettiin tupaan. Kun aloitimme talossamme 30 vuotta sitten perusteellisen remontin, tämä kaatoallas oli ainut emännän työtä helpottava apu. Ei ollut kuivauskaappia eikä kunnon tiskipöytääkään vaan joku penkinpätkä. Tätä allasta emme halunneet missään tapauksessa viedä pois, vaan se on pihapiirissä vanhan tallin ja nykyisen verstaan seinällä. Ja tulppana heinäseipään pää.

 Olen suunnistaja!

Olin tänään ensimmäisen kerran ikinä suunnistamassa, siitä tuo mahtaileva otsikko. Minun kouluaikana ja koulussa ei suunnistusta opetettu eikä tällaisesta lajista ollut hajuakaan. Meidän jälkipolvet ovat suunnistaneet aktiivisemmin parin vuoden ajan ja niinhän minäkin innostuin. Aina pitää tehdä jotain uutta. Meillä kävi vielä niin hyvin, että tämä sprinttisuunnistus kuljettiin aivan meidän lähellä ja kisan järjestäjä soitti ja varmisti, että me olemme tulossa. (Tuo järjestäjä sattuu olemaan meidän poika)

Suunnistusalue on meille tuttu ja karttojen katselu on mielipuuhaa. Löysimme rastit ja kävelimme reitin. Ja ihailimme ohi juoksevia. 

Luulisi, että tämän ikäinen osaisi jo pukeutua, mutta ei. Pukeutuessa olin varmaan ajatellut, että ulkona on noin - 10 astetta vaikka oikeasti mittari näytti + 7 astetta. Hiki tuli.

Ajattelin jatkaa tätä suunnistusuraani lähinnä sprinttisuunnistuksen parissa. Metsään en taida mennä. Sinne olisi ambulanssin hankala tulla.

 Täällä yksi mankelinainen

Ja meillä on mankeli. 

Tämä mankeli on muistaakseni kolmas. Kun ensimmäinen itse ostettu lopetti sopimuksen, olemme sen jälkeen ostaneet vähän käytetyn kirpputorilta tai Torista. Ja niitähän saa lähes ilmaiseksi, kun mun ja mua vanhempi polvi kuuppaa. 

Meidän neljänkymmenen korvilla oleva Poikamme sanoi, että eihän mankelia käytä kuin 1940 -luvulla syntyneet ja katsoi merkitsevästi minua. Mielipide osui ja upposi; käytän mankelia ja olen elänyt  peräti 10 vuorokautta 1940 -lukua. Ja siitäkin synnärillä 8 päivää.

Syntymäkodissani oli käsikäyttöinen täysin puusta tehty mankeli. Eihän sitä mankeliksi sanottu vaan ne olivat meillä kaulauskoippurat. 

Ja samanlaiset löytyivät meidän talon aitastakin. Ei ollut vanhojen tavaroiden kauppias ottanut, kun edelliset omistajat tyhjäsivät taloa. Ja käytän niitä edelleen, jos on oikein paksu mankeloitava.

Kun googlailin mankelia, jo vuonna 2007 sanomalehti Kalevan uutisessa todettiin, että mankeli hurisee enää harvassa kodissa. Viehän mankeli aika lailla tilaa, jos ei ole riittäviä kodinhoitotiloja. Minä tykkään mankeloida, kun lakanat ja vuodevaatteet mahtuvat siististi kaappiin ja kuulemma pysyvät pidempään puhtaina. Tekstiilien pölyäväisyyskin vähenee.

Poika totesi vielä, että yhden yön jälkeen ei mankeloinnista ole jälkeäkään. Voipi olla niin, mutta edelleen mankeloin. 

Ja google mainitsi myös, että mankeli tarkoittaa polkupyörääkin. Niinhän se taisi olla ja mankelisanan edessäkin oli nelikirjaiminen lisä. Ja onhan Henning Mankell, ruotsalainen kirjailija, jonka kirjoista tykkään.

 Syyskuun kirjat

L.T. Shearer: Kissa, joka saalisti syyllisen

  

Tämä kirja taitaa olla kolmas, jossa kissa Conrad on mukana murhan ratkaisussa. Eläköitynyt poliisi Lulu Lewis asuu jokilaivassa, jonne tepasteli puhuva kissa. Tämä Conrad puhuu vain hyvin harvoille ihmisille mutta Lulun kanssa juttelu käy hyvin.

Lulu ja Conrad seilasivat Manchesteriin tapaamaan vanhaa ystävää. Hyvin pian he törmäävät hyytävään uutisraporttiin, jossa kerrotaan eri puolilta kaupunkia löytehyitä ruumiista. Koska tapaus muistuttaa Lulun aikoinaan aikoinaan Lontoossa tapahtuneista murhista, Lulu pääsee mukaan selvittämään murhia. 

Murhaaja löytyi mutta ei sen enenpää. Usein murhissa on sympatiat myös murhaajia kohtaan, kun selviää, mitä he ovat aikaisemmin kokeneet. 

Kirja oli aivan mielenkiintoinen, mutta tekstiä olisi voinut tiivistää ainakin viidenkymmenen sivun verran.

Roope Lipasti: Kuuma linja

  

Jälleen kerran viihdyin Lipastin seurassa, nyt Kuumalla linjalla. Eletään 1980 -lukua, jotka olivat kylmän sodan vuosia ja Rooman klubi ennusti maailman tuhoa. Kokijana on Varsinais-Suomessa asuva kasvava Petja, joka luo maailmankuvaansa uutisista ja aktiivisen äidin pohdinnoista. Maailmaa hallitsi kaksi valtiota, joista toinen oli täynnä hulluja ja toinen idiootteja. Perheen kirurgi-isä häilyi jossain taustalla.

Petja kuuluu poikaporukkaan, jossa yksi on selvä johtaja ja patistaa muut töihin, välillä kiellettyihinkin. Petja on kuuliainen toteuttaja ja hän haaveilee poikajuttujen lisäksi naapurin tytöstä. Ympärillä tapahtuu rankkojakin asioita, on sairauksia, perheväkivaltaa, sodassa särkyneitä miehiä, alkoholiongelmaa.

Lipasti kirjoittaa kyllä hyvän mielen romaaneja ja hauskoja nuoren pojan oivalluksia kuten esim: Perheeseemme kuului myös auto - vuoden 1965 harmaa Anglia. Sillä oli oma huone, mutta minulla ei. Tämä oli yleinen järjestely siihen maailmanaikaan. En minä valita. Kurjaa minun olisi ollut yksinäni autotallissa.

Vaikka olen 80 -luvulla jo lähestynyt keski-ikää, monet tapahtumat sopivat minunkin nuoruuteeni ja varsinkin velipoikieni nuoruuteen, johon kuului myös aika lailla erilaisia sattumuksia.

Tykkäsin kirjasta!

Kaisu Tuokko: Valhe

Kirja on Tuokon kolmas dekkari, edelliset ovat Kosto ja Yksin. Tapahtumat sijoittuvat jälleen  Kristiinankaupunkiin, jota kirjailija tekstissään mainostaa kiitettävästi. Takakannentekstiä: "Kaupungin idyllinen kesäilta saa kylmäävän käänteen, kun Ulrika Eleonoran kirkon portailta löytyy valtava määrä verta. Komiario Mats Bergholm keskeyttää juhannuksen vieton tutkiakseen tapausta - ja paetakseen ahdistavaa perhetilannettaan" 

Toimittaja Eevi Manner toteuttelee uuteen elämänvaiheeseen ja vapaaseen töistä, mutta ei malta olla sekaantumatta kaupunkia kohauttavaan mysteeeriin. Samalla hän kanta huolta uudesta ystävästään, jonka parisuhteessa kaikki ei vaikuta olevan hyvin."

Kirja on merkitty jännäriksi mutta mielestäni siinä käsitellään enimmäkseen ihmissuhteita, erityiseti Eevin ja Matsin keskinäistä suhdetta ja sitä, että molemmat ovat parisuhteessa toisen kanssa. Erityisen jännittävänä en kirjaa kokenut ja varsinainen murhan ratkaisu oli melko vähäistä kirjan loppupuolella. Mutta aivan luettava tämä kirja oli. Ehkä osa kirjan juonista pohjustaa seuraavaa kirjaa??

 Minäkin aloin maalariksi!

Muutama viikko sitten kuulin jälkipolvilta, että kiviin maalataan  kuvia tai tekstiä ja jätetään ne sitten jonnekin toisten löydettäväksi. Minä innostuin oitis ja etsin kiviä ja hommasin tusseja ja aloitin ja nautin. Ei oikeastaan olisi uskonut, koska ...

Koulussa oli kolme ainetta, joissa en saanut onnistumisen tunnetta. Kun yksinlaulukoe piti laulaa luokan aikana, lauloin, mutta opettaja keskeytti ja sanoi, että ota helpompi laulu. Suljin suuni ja lauloin vasta, kun poikani oli pieni. Piirustustunnitkaan eivät olleet kovin palkitsevia. Kun parhaat piirustukset laitettiin seinälle, minä sain oman työni vain kerran. Siinä ei ollut mitään luovuutta, kun "kopioin" kuvan yhdestä taulusta. Ja tuo kolmas oli liikunta. Joulukuussa syntyneenä olin aina pienempien joukossa. Pesiksessä minut huudettiin joukkueeseen yleensä kolmen viimeisen oppilaan joukossa. Ja vasenkätisenä ei ollut oikeaa räpsää. Vaikka näitä taitoja ei ollut, en ollut toivoton tapaus. Minä osasin lukea ja kirjoittaa ja usein aineeni luettiin luokalle. Ja tykkään edelleen kirjoittaa. Enhän muuten tätäkään kirjoittaisi. Mutta kiviin!

Liityin Facebookissa FinStone -ryhmään, jossa kiviä maalaavat julkaisevat tuotoksiaan ja löytäjät kiviään. Siellä on aivan huippumaalareita mutta en anna sen hidastaa itseäni. 

 

  

Noista olen aika monet tehnyt mallista mutta ei se mua haittaa. Näitä on vain kiva tehdä.  Nyt kuljen valppaana ja katson, löytyisikö sopivia kiviä. Hienoja sileitä ja mukavan muotoisia kiviä saa kuulemma jostain ostaakin, mutta ajattelin pärjätä omilla löydöksillä.

Tuo alun teksi ei ollut mitään elämäntuskaa vaan toteamus. Meillä kaikilla on jotain taitoja, yhdellä yhden sorttisia ja toisella muita. Näin on hyvä.