Kesäkuun kirjat

Heidi Köngäs: Tango Frisk

Jalmari Frisk, pitkä ja komea ruotsalaismies saa töitä setänsä tehtaan konttorista Vaasan lähelltä. Tansseissa hän kohtaa nuoren Alinan, karjakon Saarijärveltä. Heidän välilleen syntyy luja veto ilman yhteistä kieltä. Häät vietetään ja lapsia syntyy ripeässä tahdissa.

Alina palvoo Jalmaria, joka tekee niinkuin tahtoo. Miehen sana on laki. Alina hoitaa nurkumatta kaiken, lapset, kodin, sairaan anopinkin. Sota tuo uusia murheita, kun pojat lähtevät rintamalle ja tytär lääkintälotaksi. Näin kirjoitetaan kirjan takakannessa.

Kirjassa vuorottelevat Alinan, tyttären Kristiinan, poikien Uskon ja Aatoksen kertomat asiat. Alman mies Jalmari elää omaa elämäänsä eikä auta eikä kiitä vaimoaan vaan vaatii, että häntä passataan. Sota vaikuttaa poikien elämään aika rajusti eikä Kristiinankaan elämä lääkintälottanaolon jälkeen ole helppoa.

Kirjassa ärsytti Jalmarin itsekkyys sekä Alinan alistuminen kaikkien piiaksi ja käskyläiseksi. Eivätkä lapsetkaan näe, miten äiti väsyy työtaakkansa alla. Toki katson tuota aikaa tämän päivän silmin. Eihän siitä ole kauaakaan aikaa, kun esim. maatalossa miehet eivät tehneet mitään naisten töitä. Kirja oli mielenkiintoinen.

Krista Launonen: Kuvankauniit ja kuolleet - Näin luotiin täydellinen uhri

Tämä on niitä kirjoja, jotka olivat kirjastossa tyrkyllä. Ja silloin tällöin otan kirjan mukaan. Kirjassa pohditaan sitä, miksi toiset murhat nousevat otsikoihin ja toiset eivät. 

"Kun nuori, valkoihoinen nainen katoaa tai murhataan, hän saa enemmän mediahuomiota kuin kukaan muu. Tummaihoisen, transsukupuolisen tai seksityöläisen kuolemasta usein vaietaan. Miksi? Krista Launosen ainutlaatuinen teos paljastaa, mikä tekee joistakin uhreista tärkeimpiä kuin toisista." Näin kirjan takakannessa. Kirjailija on selvitellyt myös vanhoja, jo 1800 -luvun mysteereitä. 

Aika mielenkiintoinen kirja.

Anders de la Motte: Keräilijä

Kirjaston vinkkausillassa esiteltiin tämä kirjailija, joka oli mulle aivan uusi tuttavuus. Lainasin ja piti näpeissään. Kirjan takakannen teksti on niin hyvä, ettei mun kannata yrittää olla fiksumpi.

"Rikostarkastaja Leonore Askerilla on Malmön poliisin vakavien rikosten yksikön johtopaikka käden ulottuvilla. Kaikki muuttuu, kun nuori nainen katoaa salaperäisesti ja kesken korkea profiilin rikostutkinnan johto päättääkin siirtää Askerin syrjään. Hän joutuu ns Kadonneiden sielujen yksikön johtajaksi. Poliisiaseman kellariin unohdettu yksikkö erikoistuu "outojen" tapausten tutkintaan.

Nöyryytyksestä huolimatta Asker uppoutuu yhteen erikisista tapauksista: joku asettelee öisin pahaenteisiä miniatyyrihahmoja pienoisrautatien maisemiin. Pian viattomalta vaikuttava mysteeri alkaa paljastaa synkkiä juuriaan. Liittyvätkö hahmot jollain tavalla kadonneeseen naiseen?

Luen jatkossa muitakin Motten kirjoja!

Kari Hotakainen: Helmi

Lapsettomuudesta kärsivän Miran ja Tonin sieniretki muuttaa heidän koko elämänsä. Suppilovahverojen sijaan he löytävät metsästä iäkkään nisen, joka ei aluksi muista edes omaa nimeään. Koska Helmi ei muista mitään, he vievät hänet kotiinsa lepäämään. Mira haluaa heti ilmoittaa poliisille mutta Toni haluaa hoivata vanhaa rouvaa, joka luulee olevansa hotellissa. 

Tästä alkaa aikamoinen tapahtumien ketju, joka muuttaa jokaisen elämän. Helmi ei olekaan tavallinen mummo ja hänen aikaisempi ammatti tulee näkymään nopeissa käänteissä.  Vaikka ihmisellä on muistisairaus, jotkin piirteet ja tavat säilyvät silti. Niin Helmilläkin.

En kirjoita enempää. Jos tykkäät Hotakaisen kirjoista, lue tämäkin. Ja vaikket tykkäisikään.

Sofi Oksanen: Samaan virtaan - Putinin sota naisia vastaan

Tämä kirja perustuu Oksasen puheeseen, jonka hän piti Ruotsin Akatemian järjestämässä sananvaputta ja demokratiaa uhkaavia tekijöitä käsittelevässä konferenssissa 22.11.2023. Puheenvuoro herätti yleisössä niin suuren innostuksen, että Oksanen vastasi kirjoittamalla tämän kirjan. Kirjassa kuvataan sitä, miten Venäjä toimii Ukrainassa ja on toiminut aina valloittamillaan alueilla.

Kreml hyväksyy täysin seksualisen väkivallan ja ihmisoikeuksien rikkomisen. Venäjä vaientaa naisia, käyttää raiskausta aseena eikä pidä rikoksena naisiin kohdistuvaa perheväkivaltaa. Sofi Oksaen on saanut kimmokkeen kirjalleen isotätinsä kohtalosta aikana, jolloin Neuvostoliitto alisti Viron.

Kirja oli tosi rankka enkä pystynyt lukemaan sitä kuin palan kerrallaan. Mutta se avasi silmät, miten tämänkin päivän Venäjä Putinin johdossa toimii. Lukekaa!

J.L Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat

 

Nämä kirjat ovat omasta kirjahyllystä. Isomman kirjan olen ostanut jostain antiikkimessuilta, painovuosi 1950 ja kirjassa omistuskirjoitus Arjalle jouluna 1950. Pienempi kirja on Miehen veljen oppikoulussa luettu vuoden 1967  järjestysnumeroltaan 51-52 painos. Molemmat ovat selityksillä varustettuja koulupainoksia.

En muista, että olisin lukenut näitä oppikouluaikoina, enkä ole lukenut myöhemminkään. No, jo oli aika. Suurimman osan runoista luin mutta muutaman ohitin. Kirjan lopussa on lyhyt tiivistelmä Suomen sodasta 1808-09 ja tietoja runoissa mainituista henkilöistä ja paikoista. Ne toivat paljon mielenkiintoista tietoa. 

Kun kävimme tutustumassa Paateriin Katja Kärjen kirjan vuoksi, näiden runojen tapahtumapaikoilla ei tarvinnut käydä, koska niistä monet ovat minulle tuttuja: Alavus, Karstula, Kauhajoki, Lapua,  Oravainen, Ruona (kylä Kuortaneella ja mun yhden sukuhaaran synnyinpaikka), Salmi ja Virrat. 

Runoja lukiessa mietin taas, miten paljon itänaapuri on vuosisatojen ajan tuonut murhetta ja tuhoa maallemme. 

Kirjojen lukeminen vastasi kirjaston lukuhaasteen kohtaan "ilmestynyt alun perin ruotsiksi")

 Onko Paateri tuttu?

Minulle tuo nimi ei sanonut mitään ennen viime syksyä. Silloin lainasin kirjastosta Katja Kärjen kirjan Evan neljä elämää. Valitsin sen lähinnä kirjailijan takia. Kirjan luettuani sanoin Miehelle, että ensi kesänä menemme poikki Suomen Paateriin. Juhannusviikolla vierailimme siellä.

Katja Kärjen kirja ei ole elämäkerta vaan romaani Eevan elämästä. Hemulin kirjahyllyssä on kuvattu hienosti Eevan elämää:

1920 -luvulla Vieremällä pieni Eeva veistää puukolla hevosta. Muuta häin ei juuri halua tehdäkkään. Koulussa hänelle nauretaan, kun hänet ohjataan tekstiilityökokeilun jälkeen poikien seuraksi puukäsityöhän. Hymyt hyytyvät pian, sillä Eevalla on taito näpeissään. 1930 -luvulla Eeva opiskelee Ateneumissa, jossa saa oppia mutta myös pettyy siihen, että pitää yrittää menestyä. Ei saa vaan olla ja veistää.

Valmistumisen jälkeen tulee sota ja Eeva joutuu jättämään veistohaaveet sivuun. Sodan aikana hän tapaa tulevan aviomiehensä Paavon ja muuttaa hänen kotitilalleen Lieksan Vuonisjärvelle.  Maatilan emäntänä hän veistää, kun muilta töiltä ehtii. Eva saa näyttelyn Helsinkiin vuonna 1974 ja siitä alkaa nousu menestykseen. 

Mitä siellä Paaterissa on?

Eva ja Paavo Ryynäsen taiteilijakodin rakennukset ovat täynnä Evan veistämiä teoksia. Esitteen mukaan keskeisiä aiheita olivat luonto, eläinhahmot, lapset, satuhahmot ja maalaistalon askareet. Kotitalo on Ryynästen toiveesta jätetty sellaiseksi kuin he olisivat kesken tavallisen päivän lähteneet käymään asioillaan. Tilan navetta muutettiin ateljeeksi. 

Evan suurikokoisin työ on Paaterin kirkko, joka hämmästyttää.

Alttarin yläpuolella oleva veistos syntyi Evan päässä, kun hän kastetilaisuudessa kummina piti pientä vauvaa sylissään

Kirkon penkitkin on veistetty yhdestä puusta

Ikkunaverho

Seitsemän veljestä on kuvattu moniin veistoksiin. Tämä on veistetty seinään.

Paateri oli reissun pääkohde, mutta näimme muutakin:

Tutustuimme Valamon luostariin, näimme munkkeja ulkona töissään ja nautimme kahvilassa kahvit ja rinkelit

Tutkijat sanovat, että Suomen pinta-alasta on 75% metsää, pitää varmaan paikkansa

Miten paljon oli matkan varrella entisiä kyläkauppoja ja autiotaloja. Kuulun itse siihen ikäpolveen. joka osaltaan tyhjensi kyliä, kun lähdimme työn perässä isompiin asutuskeskuksiin. Silti se on surullista.

Näimme järviä edessä, sivulla ja takana. Miten paljon niitä onkaan Itä- ja Keski-Suomessa. Meillä kaksi jokea ja tekojärvi. Mutta on avaruutta.

Voihan puhelin

Vastaatko sinä tuntemattomiin numeroihin? eli niihin, joita et ole tallentanut. Minä vastaan aika usein. Eihän sitä tiedä, jos vaikka "joku tärkeä henkilö soittaa", niinkuin teeveesarjan Pokka pitää Hyaschint sanoo.

Nämä tärkeät soittajat kauppaavat lähes aina lehtiä, joskus katon uusintaa tai kurkistusta viemäri- ja vesijohtoverkostoon, kun sattuvat olemaan juuri meidän paikkakunnalla. Muka. 

Viime viikolla tuli aivan huippusoitto:

Nainen soitti ja kertoi epäselvästi yhtiön ja nimensä. Minä kysyin tarkennusta eikä siitäkään saanut selvää. Sitten hän sanoi, että puhelu tallennetaan ja tietosuoja tms. ja selvitys kestää noin minuutin. Sanoin,  että tiedän jo valmiiksi nämä jutut, kerro asiasi. Sitten alkoi Kotivinkin kauppaaminen. Olisin saanut lehden melkein ilmaiseksi ja tilaajalahjana olisi voinut valita risteilyn Tukholmaan tai Tallinnaan tai erittäin laadukkaan pöytäliinan. Kolmatta en muista. Kerroin, että mulla on kaapit täynnä pellavaliinoja ja silti pidän pöydällä vahakangasta. Enkä lähde risteilemään. Kiitin ja lopetin tylysti.

Tottakai lehden myynti on hänen työtään enkä koskaan sano oikein pahasti tai pottuile. Mutta ärsyttää, kun hyökätään päälle eikä kuunnella, mitä mieltä minä olen.

Nyt olen mielessäni suunnitellut eri tapoja vastata.

- kun soittaja sanoo, että puhelu nauhoitetaan: pyydän odottamaan, jotta saan kaiuttimen päälle, koska tässä päässä 7 ompelupiirin naista kuuntelee ja tallentaa tai

- kun soittaja sanoo nimensä ja firmansa, kysyn, että onko siellä työssä meidän naapurin Kirsti. Enkä ymmärrä mitään vastausta tai

-lisään ääneeni 20 vuotta ja kyselen ja puhelen aivan höpöjä.

Nyt minä suorastaan odotan röyhkeää soittajaa!

Kännykkä on  varastanut monen työt!

Eihän siitä ole hirmuusen kauan aikaa, kun soitimme oikealla puhelimella. Tarvitsimme puhelinluettelon ja jos lähdimme reissuun, tietenkin kartan. Sieltä lähetimme kortteja ja maksoimme majoituspaikkaan rahalla. Kauppalistan teimme sanomalehden reunaan. Luimme tietosanakirjoja tai ainakin ostimme sellaisia. 

Pankista nostimme rahaa, teeveeohjelmat luimme sanomalehdestä. Laskimme käsin tai laskukoneella, katsoimme kellonajan rannekellosta. Pelasimme pasianssia korteilla ja katsoimme tilattavaa tavaraa joskus Anttilan luettelosta. Ja paljon muuta.

Kyllähän tämän päivän kännykkä on kätevä mutta tavoitteena on unohtaa se tupaan, kun menen puutarhaan. Olen jo vähentänyt facebookin selailua. Pyörällä kulkiessa pidän mukana kännykkää, jotta voin tarvittaessa soittaa Miehelle, mihin ojaan olen vahingossa kurvannut. 

Aikamatka taaksepäin rintamalle

Kun saimme nykyisen talon 1990 -luvulla itsellemme, selvitimme, mitä sinne oli jäänyt edellisiltä omistajilta vuosikymmenten aikana. Ennen talon pakkohuutokauppaa oli talon silloinen omistaja myynyt lähes kaikki huonekalut ja muut rahanarvoiset tavarat. Yläkerran "köffissä" eli sivukkaassa oli paljon vanhoja kortteja, nuorisoseuran näytelmien käsikirjoja ja noin viitisenkymmentä kenttäpostikirjettä.

Kirjeet sai Neiti Vieno Koukkari eli meidän talon edellinen emäntä ennen minua ja Miehen mumman sisar. Kenttäposteja lähetti Vienon kolme veljeä sekä siskonpoika Kalervo, joka oli sotaan lähtiessään 20-vuotias. Kirjeet ovat vuosilta 1940-43. Kirjoitan nyt "puhtaaksi" näitä kirjeitä, koska varsinkaan nuorempi polvi ei saa selvää käsialoista. Onneksi olen tottuneempi lukemaan niitä, koska olen jo yli vuosikymmenen lukenut vanhoja kirkonkirjoja.

Aloitin Vienon siskonpojan Kalervon kirjeistä, joita on lähetetty mm. Rovaniemeltä, Syvärin rantamilta, Aunuksesta ja toisen paikan sivusta. Olen menossa vasta vuoden 1941 kirjeissa, joissa näkyy nuoren miehen sopeutuminen rintamaoloihin ja joka tuntee sen vielä siinä vaiheessa seikkailunakin. Juuri  kirjoitin siitä, kun Kalervo oli  käveleskellyt Äänislinnan eli Petsamon kaduilla. 

Tämä kirjeiden lukeminen ja kirjoittaminen tuo sotilaan elämää aikaisempaa lähemmäksi. Minun kotonani ei puhuttu sodasta, koska isäni ei sairastetun polion vuoksi päässyt armeijaan eikä rintamalle. Se oli hänelle kova paikka.

Kun kaikki 50 kirjettä olen tallentanut, voin koota ne vaikka kirjaksi Vienon veljesten ja sisarusten jälkipolville. 

 

 Lastenlasten kirjasuosikit

Kaikki viisi lastenlasta ovat vuorollaan yökylässä siten, että kolme pojanpoikaa yhdessä ja tyttären tytär ja poika toisella kertaa. Olen säästänyt kaikki omien lasten aikana hankitut ja saadut kirjat ja monista on tullut myös lastenlasten suosikit. 

Tämä kirja on luettu moneen, moneen kertaan, kun omat lapset olivat vielä pieniä. Tytär taisi saada sen lahjaksi.

Nyt kolmivuotiaat pikkupojat haluavat tämän iltasaduksi ja sehän sopii minulle. Aika nopeasti kirja on luettu ja lapset muistavat jo sivujen tapahtumat. Niin ne ajat muuttuvat, kun tässä Mintun perhe matkaa junalla mummolaan ja ostaa matkaliput asemalta. Eipä taida kovin montaa aseman lippukassaa enää olla.

Makaamme vierekkäin vinttikamarin leveässä sängyssä, mummu keskellä ja lapset vieressä. Ja lukeminen alkaa. Tätäkin kirjaa olen lukenut omille lapsille ja onhan Eemelin elämä hauskaa ja metkaa. Samalla voi kertoa, millaista entisajan elämä on ollut. Rauhallisen lukuhetken jälkeen on isompien lasten mukava mennä omaan sänkyyn.

Tämä on tällä hetkellä eniten luettu kirja. Tarina on hauska ja tietyt sanonnat toistuvat, joista lapset tykkäävät. Kun tuo mustapartainen Pesonen on kadottanut jotain, hän syyttää Viirua siitä. Viiru sanoo, että totta vieköön, en ole sitä vienyt. Siihen Pesonen raapii partaansa tai venyttää korvaansa tai rapsuttaa nenäänsä ja mutisee jotain. Ne toistuvat jutut ovat hienoja. Eikä väsy yksityiskohtaisten ja humorististen kuvien katseluun. 

Jatkossa aion tarjota tämän kirjan satuja, jotka olivat omien lasten suosikkeja. Luimme illalla yhden sadun ja vielä seuraavan sadun ensimmäisen kappaleen. Näin lapset tiesivät, mitä odottaa seuraavana iltana. 

Toivottavasti lapset viihtyvät kirjojen parissa isompinakin, toivoo mummu.